Tämän päivän koulutuksessa jäin taas kovasti pohtimaan mitä ihmiset oikeastaan mielessään ajattelevat henkilökohtaisen valmennuksen olevan. Pitkäkestoista ja matalatehoista aerobista liikuntaa puuduttavan työpäivän jälkeen, pakollista salijäsenyyttä, konseptitunteja, ostettua rakkautta, terapiaa, snobbailua, hyvätuloisten hassuttelua, haukkumista, huutamista, sparraamista, tsemppausta… Mitä vielä? Verta, hikeä, suolenpätkiä?

Voihan se olla, en kiellä, joku tykkää. Eikä se ole edes väärin, mutta ihan varmaa on että jos liikuntataipaleen uudelleenelvytyksen alkumetreillä harjoitusohjelmasta tehdään aikaavievä, liian raskas, liian kuluttava ja vielä kaupanpäälle vastenmielinen niin haasteita tulee vastaan enemmän kuin suurin osa meistä pystyy käsittelemään. Jos nyt unohdetaan rasvanpolttosykkeet, pakkotoistot ja tyhjällä mahalla paahdetut aamuaerobiset ja rasvanpolttokapselit ja keskitytään ihan siihen tosiasiaan, että jokainen kävelty askel on yksi askel eteenpäin kohti parempaa oloa niin päästään milli milliltä kohti tavoitetta.

Minä olen entinen liikunnan vihaaja, rasvanpolttosykkeiden ja ketoosien ja lautasmallien sekamelskaan eksynyt. Minä tiedän. On tosi hankalaa ottaa edes se yksi askel ja lähteä vaikka sohvalta liikkeelle, mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin. Pyydä kaveria, puolisoa, omaa lasta, kummipoikaa, tai ota personal trainer. Älä valita – ala valita.